tiistai 5. elokuuta 2014

home is where your heart is

Vähän yli kuukauden oon nyt vietellyt täällä koti Suomessa, ja jälleen kerran totutellut erilaiseen kulttuuriin ja elämäntapaan. Nyt ajan mittaan mun elämä on palautunut taas ihan normaaliksi, mutta aluks kaikki oli niin erilaista. Vessanpönttöjen vesi on tosi matalalla, postilaatikot on rumia, ovenkahvat on outoja. Miks kadulla kävelevät ihmiset ei tervehdi, vaan välttelee katsetta? Miks kaupan kassatäti on niin tyly? Autot on tosi pieniä, ja kaikki on ihan naurettavan kallista. Ekoina päivinä enkkua oli vaan niin paljon helpompi puhua. Usein puhuin vahingossa enkkua, tai sitten enkkua ja suomea sekasin samoissa lauseissa. Vieläkin mulle on jäänyt vähän kummallisia sanavalintoja, joista yleisimpänä ottaa suihku, mikä on mun mielestä ihan järkevä, mutta muut ei oikein anna kannatusta tälle. Yhtenä päivänä pyysin mun kaveria tekemään mun hiukset. Muitakin outoja lausahduksia mun suusta on päässyt, kuten tehdä hauskaa. Noita muutamia hassuja sanavalintoja lukuunottamatta mun suomenkielentaito on kuitenkin palautunut ihan tavalliseksi. 

Mun kotimatka Suomeen alkoi heinäkuun vikana päivänä, kun puolenpäivän aikaan lastattiin hostperheen kanssa mun kolme matkalaukkua autoon. Oli kyllä tosi haikea fiilis kun otin viimesen silmäyksen mun huoneeseen ja suljin sen oven, ja kävelin meidän talosta ulos. Hostperheen koirien hyvästeleminen oli tosi vaikeeta, ja itkin jo siinä vaiheessa ihan hulluna. Myöhemmin sähköposteissa hostit on kertoneet, että välillä meidän hauvat Zoe ja MacKenzie menee mun huoneeseen ihmettelemään missä oikein oon :-( Ajomatka Bangoriin kului paremmin kuin olin odottanut, sillä juteltiin koko ajan hostvanhempien kanssa ja siirsin puhelinumeroita jenkkipuhelimesta suomipuhelimeen. Mulla ei siis ollut paljoa aikaa kiinnittää huomiota ympäristöön, ja ajatella että oon viimesen kerran ajamassa näiden maisemien ohi. Bangorissa ajettiin jollekin leirintäalueelle, mihin kaikkien vaihtareiden oli siis tarkotus kokoontua. Meille oltiin jo etukäteen kirjeessä mainittu, että hyvästien jättäminen siellä pitää pitää lyhyenä, joten aika nopeesti halattiin viimesen kerran hostien kanssa ja sanottiin moikat, ja itkuthan siinä taas itkettiin. Tän jälkeen alkoikin se ainainen odottelu, mitä mun kotimatka oli täynnä. Siellä leirintäalueella meidän piti odotella seitsemän tuntia meidän bussia. Vaikka siellä olikin uima-allas, minigolfrata, mahdollisuus erilaisiin pallopeleihin, ruokaa, ja AFS-yearbookkien täyttämistä, kulu aika tosi hitaasti. Iltakahdeksalta meidän bussi vihdoin ja viimein tuli, ja vuorossa oli kahdeksan tunnin bussimatka New Yorkiin. Yritin nukkua melkein koko bussimatkan, mutta istuin neljän italialaisen takana, jotka puhua pälätti lähes koko matkan ajan italiaksi, mikä vähän häiritsi mun nukkumisyrityksiä. (Selvennykseksi niille jotka ei tiedä, italialaisten normaali keskustelukin on sellasta huutamista). Saavuttiin aamuneljältä New Yorkiin jollekin yliopistolle, mihin kaikki itärannikon AFS-vaihtarit noin 20 eri osavaltiosta kerääntyi. Päivän mittaan sieltä lähti sitten ryhmiä bussilla kohti lentokenttää. Ite olin melko onnekas, sillä suomalaisten ja brasilialaisten bussi lähti jo 13:30, eli odottelua oli vaan yhdeksän tuntia. Jotkut mun vaihtarikaverit joutu odottelemaan omaa bussiaan 14 tuntia. Tapasin siellä yliopistolla jo muita suomalaisia, mutta hengailtiin kuitenkin koko aika meidän Bangorin vaihtariporukalla. Siellä oli tällänen nukkumiseen varattu huone, missä lattialla pötköttäessä yritin saada vähän unta nassuun, heikoin tuloksin kuitenkin. Mitään ohjelmaa sinne ei oltu järjestetty; saatiin pari ruokaa, muuten odoteltiin vaan, että aika kuluis. Tossa vaiheessa mulla oli sellanen fiilis, että haluun jo kotiin. Puolimatkassa oleminen ja odottelu tuntu vaan niin turhauttavalta. Jos en kerran ollut mun jenkkikodissa Bucksportissa, halusin olla Suomessa. 

Lopulta meidän bussi tuli, ja pienen ajomatkan jälkeen päästiin vihdoinkin lentokentälle. Oli niin outoa hengailla muiden suomalaisten kanssa, ja puhua suomea. Kaikki oli niin sekavaa; joku kysy multa jotain suomeksi ja vastasin englanniksi, tai tosinpäin. Lopulta homma meni niin että puhuttiin kaikki keskenämme enkkua, mikä tuntu tosi oudolta, sillä suomalaisiahan tässä oltiin. Välillä taas puhuttiin just sellasta enkun ja suomen sekotusta. Lentokentällä vuorossa oli taas odottelua, ja koneeseen pääsyn jälkeen lisää sitä jonkun teknisen vian vuoksi. Päästiin kuitenkin vihdoin ja viimein pari tuntia myöhässä matkaan, eikä tarttenut vaihtaa konetta tai mitään. Siinä vaiheessa oli jo mielessä käynyt, että mun tuurilla tää lento vielä peruttais, mutta onneks ei. Lentomatka kesti sitten jonku vähän alle kahdeksan tuntia, ja fiilis oli ihana kun kone laskeutui Helsinki-Vantaan lentokentälle. Samalla kuitenkin vähän jännitti perheen näkeminen. En ollut pariin päivään ollut edes yhteydessä mun perheeseen, enkä yhtään tiennyt kuka mua siellä odottaisi. Laukkujen saamisen jälkeen suunnattiin muutaman vaihtarin kanssa kohti tuloaulaa. Ihankuin siellä oltais vastaanotettu jotain julkkiksia; niin paljon ihmisiä kylttien ja ilmapallojen kanssa, ja kamerat vaan räpsyivät. Jätin mun laukut vaan siihen maahan, ja juoksin ja työnnyin sen ihmismassan läpi mun perheen ja parin kaverin luokse. Kaikki itki, ja tuntu ihanalta halata mun rakkaita 10 kuukauden jälkeen. ''Kotiinmeno'' oli tosi hämmentävää, sillä mun perhe oli muuttanut sillä aikaa kun olin vaihdossa, eli menin täysin vieraaseen paikkaan, joka ei tuntunut ollenkaan kodilta. Suihkuun oli kuitenkin kiva päästä kolmen päivän tauon jälkeen. Koko eka päivä oli ihan sekava, ja mua väsytti kamalasti. Mun lento oli Suomessa joskus aamukymmeneltä, eli koko päivä piti sinnitellä hereillä. En ollut hetkekään yksin, vaan koko ajan tuli joku kaveri käymään ja moikkaamaan. Oli tietysti ihana nähä kaikkia vuoden jälkeen, mutta toi kaikki tuntu olevan ihan liikaa ekalle päivälle. Mun tunteet oli ihan pinnassa, ja joka ikinen pikkuasia sai mut itkemään, esimerkiksi se, että en osannut käyttää meidän uutta Elisa Viihde boksia. Kaiken lisäks meillä oli vielä rempat vähän kesken, eikä mulla vielä siinä vaiheessa ollut edes omaa sänkyä, mikä sai mun tunteet kuohumaan vaan enemmän. Illalla kun kömmin siskon viereen nukkumaan, olin jo niin väsynyt, että tuntu kun olisin jossain lääkkeissä. Pää oli vaan niin sekava kaiken sen valveillaolon jälkeen, ja naureskelin itekseni turhille asioille. Uni tuli nopeasti ja maistui hyvin; heräsin herätyskelloon 12 tunnin päästä, ja pitemmätkin unet olis maistunut. Tän jälkeen ei mulla aikaeroväsymystä ollutkaan. 

Kun jenkeissä mulla oli lähtö edessä, tuntu ihan kamalalta, ja halusin vaan jäädä sinne. Mutta kotiin päästyäni tajusin kuinka ihanaa on olla täällä taas. Aika Suomessa on hujahtanut ohi niin nopeesti, tekemistä on ollut hirveesti. Täällä vietettyyn kuukauteen on kuulunut kavereiden näkemistä, shoppailua, rannalla käymistä, muutamien kavereiden synttäreitä, täysikäsyydestä nauttimista ja baareilua, mökkeilyä, rippijuhlat ja iskän viiskymppiset. Perhetuttujen kanssa juhlittiin jopa uudestaan vappu ja juhannus, sillä ne jäi multa väliin. Vaikka välillä ikävä jenkkeihin on kova, elämä rullaa täällä hyvin ja nautin kotona olosta. Jenkkikavereiden kanssa oon puhunut päivittäin. Yks päivä sain paketin sieltä, sillä mun kaveri oli mennyt Disneyyn, ja lähettäny sieltä mulle paidan missä luki suomeksi ''Amerikkalaiseni meni Floridaan ilman minua.'' Pari kaveria on jo puhunut, että tulis ens kesänä käymään täällä, ja itelläkin olis kiinnostusta palata Maineen vuoden päästä. Pitää kattoa onnistuuko, töitäkin pitäis varmaan hankkia, että on varaa taas matkustella. Tuntuu ihan oudolta, että ens viikolla on paluu taas koulunpenkille. Pahinta varmaan tulee olemaan se, että mun kaverit on abeja, ja ite meen vasta lukion kakkoselle, vaihtovuoden huono puoli...

Kokonaisuudessaan mulla oli ihan mahtava vaihtovuosi. Tähän mennessä elämäni paras vuosi. Koin monia upeita juttuja, ja muistot tästä vuodesta tulee aina säilymään mun sydämessä. Sain paljon kavereita ja tulin läheisiksi ihmisten kanssa, kenen kanssa tuun varmasti aina pitämään yhteyttä. Jenkkikavereiden lisäksi sain ystäviä muista vaihtareista ympäri maailmaa; Saksasta, Ruotsista, Kolumbiasta, Italiasta, Sveitsistä, Japanista, Tsekeistä, Brasiliasta, Unkarista, Chilestä... Tää vuosi kasvatti mua, teki musta itsenäisemmän. Se sai mut arvostamaan mun kotimaata enemmän, miten ihanalta paikalta Suomi nyt tuntuukaan. Pitää paikkansa se sanonta, että kun matkustaa muualle ja palaa takaisin, tajuaa miten ihana paikka koti on. Vaikka mun vaihtovuosi oli huippu, vuosi oli ihan tarpeeks pitkä aika, ja nyt tuntuu että oli jo korkee aika tulla kotiin. Tuntuu ihanalta olla taas niin itsenäinen. Tuntuu ihanalta voida vaan kävellä kaikkialle. Tuntuu ihanalta syödä ruisleipää. Tuntuu ihanalta käydä saunassa. Tuntuu ihanalta käyttää julkisia. Bucksport tulee kuitenkin aina olemaan mun toinen koti, ja voin samaistua tähän quoteen: ''You will never be completely at home again, because part of your heart will always be elsewhere. That is the price you pay for the richness of loving and knowing people in more than one place. '' -Miriam Adeney

Kiitos ja kumarrus kaikille ketkä on lukenut mun blogia ja seurannut mun vaihtovuotta. On ollut ilo jakaa mun kokemuksia teidän kanssanne! Oon niin tyytyväinen, että päätin reilu vuos sitten alkaa kirjottelemaan tätä blogia. En varmaan tuu tänne enää kirjottelemaan, mutta jätän kuitenkin tän auki, multa voi aina tulla kysymään jotain tai jättämään kommenttia. Tuleville vaihtareille toivon mahtavaa vaihtovuotta, nauttikaa joka hetkestä :-) 

Cheers,
Aino

4 kommenttia: